En oikein tiedä mistä aloittaa.
Olen aina ollut varma siitä millainen ihminen olen. Olen sellainen joka pysyy Suomessa, sellainen joka tykkää kaikesta mikä on tuttua ja turvallista. Sellainen joka jännittää jos pitää ottaa uusi bussi tai kysyä neuvoa tuntemattomalta.Vielä ylä-asteella olin varma että englantia en tule ikinä tarvitsemaan joten sen oppimisessa ei ole mitään järkeä. Aijon aina pysyä Suomessa, Suomessa pärjään vallan mainiosti suomella ja ruotsilla.
Viimevuoden keväänä olin varma että aloitan opiskelut syksyllä 2010. Pääsiäisen aikoihin Hanna sanoi minulle että kannattaa lähteä ulkomaille nyt jos haluaa. Miksi haluaisin? Aloin kumminkin miettimään ja ei siihen montaa ajatusta tarvittu kun olin vakuuttunut siitä että ulkomaille mun on päästävä, en jaksanut lukea pääsykokeisiin yhtään kun mietin ja jännäsin minne päädyn. Halusin usa:han, elämään amerikkalaista unelmaa. Hakuprosessi sinne oli kumminkin erittäin monimutkainen ja raskas ja minä en ole niitä ihmisiä jotka rauhassa odottaa ja askartelee leikekirjaa valokuvista ja piirrustuksista uudelle perheelle itsestäni. Pistin ilmoituksen aupair-worl.net:tiin. Päätin että haluan vain Englantiin, mahdollisesti espanjaan tai Italiaan. Sain yhteydenottoja vähän sieltä täältä mutta mikään ei oikeen napannut. Sveitsistä olin saanut vähintään 10 yhteydenottoa mutta hylkäsin kaikki aika suoraaltaan, miksi kukaan haluaisi Sveitsiin ja mitä ihmettä mä sielä tekisin. Sitten sain yhteydenoton perheeltä jonka luona olen nyt viettänyt vuoden, jotain siinä oli että tunsin että Sveitsi voisi olla hyvä paikka.
Yhtäkkiä olin sopinut lähteväni Sveitsiin, 7.8 oli one-way lentolippu Geneveen. Koko loppukevät ja kesä meni niin huumassa että en oikein tajunnut asiaa, kävin tekemässä pääsykokeen, pääsin ylioppilaaksi, käytiin Sunny Beachilla Annan kanssa ja sairastin keuhkokuumeen. Vietin parhaan kesän ikinä, en edes ajatellut että olen lähdössä. Elokuu tuli kumminkin nopeasti vastaan ja mulla oli viimeinen viikko ennen lähtöä. Muistan viimeisen viikon mahtavana, tein vain hauskoja juttuja, syötiin paljon ulkona ja käytiin leffassa, viimeinen pulloilta Jennin ja Sallan kanssa, viimeiinen vuokraleffa makuunista, viimeinen lenkki koirien ja äidin kanssa. Kun perjantai ilta tuli ja pakkasin laukkuni tunsin pientä katumusta, katumus ei ole oikea sana mutta mietin mihin olen lupautunut, en halunnut jättää suomea, mulla on ihana perhe, ihanat ystävät ja vaasa on oikeastaan aika hyvä paikka. Kesken pakkauksen sain kumminkin soiton sveitsi perheen äidiltä joka taas sai minut tuntemaan hyvää jännitystä. Pakkasin laukkuni ja katsoin makuunileffaa aivan liian pitkään äidin kanssa.
Lauantai aamuna 7.8 alkoi matkani, nukuin pommiin, äiti herätti, heitettiin laukut saabiin ja ajoin itseni isän luokse joka saattoi mut kentälle. Odotin että saisin jonkun hysteerisen itkukohtauksen kun oli aika mennä turvatarkastuksen läpi mutta olin oudon rauhallinen. Vasta koneessa riigasta geneveen iski pieni paniikki. Olin lähdössä maahan jossa en ole ikinä käynyt, perheen luokse jota en ole ikinä tavannut, maahan jossa puhutaan ranskaa mitä minä en ymmärrä ja maahan missä en tunne ainuttakaan sielua, uskoin että tulen olemaan todella yksinäinen.
Edes ensimmäisenä viikkona en tuntenut yksinäisyyttä vaikka en tuntenut ketään, kiitokset siitä menee aupair perheeni vanhemmille. Hienompia ihmisiä saa etsiä ! Lähes joka ikinen päivä olen kiittänyt tuuriani ja vaistojani siitä että päädyin tänne. Heti alusta asti ne sai minut tuntemaan itseni kun kotonani. Olen seurannut vierestä kuinka mun kavereilla on käynyt huonosti kun niiden perheet on osoittanut olevan jotain ihan muuta kun sähköposteissa sanottin. En ole tuntenut päivääkään että mua kohdeltaisiin epäoikeudenmukaisesti tai huonosti. Jos jokin on askarruttanut mieltä niin tiesin aina että pystyn puhumaan asiasta. Perheen äiti on saanut kuulla kaikki mun murheet ja aina saanut mut paremmalle tuulelle jälkeen, kun mulla on ollut koti-ikävä olen saanut niin paljon tukea että se onkin mennyt ohi. En voi olla tarpeeksi kiitollinen siitä että olen saanut työskennellä näin hienossa perheessä ! Nils ja Max on aivan mahtavia poikia ja olen varma että tulen ikävöimään niitä paljon. Olen vähän salaa miettinyt jos voisin pakata ne laukkuun mukaan. Nilsin kanssa olen viettänyt enemmän aikaa luonnollisesti mutta vaikka minun ja maxin yhteyden rakentamiseen meni vähän pidemmän aikaa tunnen että molemmat ovat niin ihania että sydäntä särkee. Nils on maailman söpöin ja hänen kanssaan ei voi olla hymyilemättä, Max on hauska ja huomaavainen, hän on ollut huolissaan jos olen ollut huono voitinen jonain päivänä ja iloisesti auttanut mua ymmärtämään kun ihmiset on puhunut mulle ranskaa ja olen ollut kun suuri kysymysmerkki.
Murheita on tietenkin ollut. Suomi kotona on tapahtunut paljon, lokakuussa sain yllättäen lentää Suomeen viikonlopun yli hautajaisiin kun isoisäni kuoli. Silloin tunsin ensimmäistä kertaa oikein vahvasti että minun ei kuuluisi olla sveitsissä, minun pitäisi olla vaasassa. Jamir kuoli joulukuussa ja nyt Väinö kuoli kesäkuussa, vain kuukausi ennen mun kotiintuloa. Väinön kuolema on ollut kovapaikka, odotin niin että näkisin hänet taas. En tiedä, tavallaan nämä ikävät tapahtumat on kovettanut mua, tottakai haluaa olla kotona silloin kun harmillisia asioita tapahtuu mutta on se projekti selvitä niistä "omillaan" kaukana kotoota myös.
Sanoisin että mulla on ollut kolme erikokoista vakavaa koti-ikävää. Pieni koti-ikävä tuli lokakuussa kun sain kuulla että siellä on tapahtunut harmeja. Kaksi viikoa ei olisi voinut mennä hitaammin kun odotin että pääsen kotiin halaamaan äitiä. Keskikoko ikävä tuli ennen joulua kun ei oikeen mikään maistunut miltään, halusin vaan kotiin valmistelemaan joulua ja halaamaan koiria. Massiivinen koti-ikävä tuli joulun jälkeen ja kesti pari kuukautta niin että se oli jossain takaraivossa kunnes se puhkesi niin että itkin itseni uneen viikon putkeen. Olin ihan hysteerinen asiasta ja heti jos joku mainitsi suomen aloin itkemään. Koska mikään ei ollut muuttunut työkuvassa/kaveripiirissä/arjessa täällä niin se on ehkä outoa mutta luulen tietäväni kaksi pääsyytä. Yksi oli se että Monica lähti, se oli oikeasti kova paikka kun tiesin ettei tulla näkemään puoleen vuoteen ja yhtäkkiä olenkin täällä ihan "yksin", toinen on se että en tiennyt menenkö pääsiäisenä Glasgowiin vai Vaasaan. Olin asennoitunut siihen että menen Glasgowiin ja Vaasaan pääsen seuraavan kerran vasta sitten kun jätän Sveitsin lopullisesti mutta sitten yhtäkkiä näytti siltä että saattaa olla että Jenni jota olin menossa moikkaamaan Skotlantiin ei pakosta olekkaan sielä silloin ja jos näin asia on niin menisin suomeen. Tämä tietämättömyys oli tehdä mut hulluksi. Ja se että yhtäkkiä olenkin menossa suomeen vaikka en luullut. En tiedä. Olen kumminkin onnellinen että päädyin menemään Glasgowiin ja koti-ikävä hellitti kun taikaiskusta viikon itkemisen jälkeen. Viimeiset 4,5 kk on mennyt niin hyvin enkä ole kaivannut kotiin laisinkaan. Tietenkin huonoja päiviä on mutta olen ollut onnellinen, ehkä onnellisempi kun ikinä.
Olen alkanut tuntemaan täällä, olen voinut olla tajuttoman onnellinen kun olen silittänyt vaatteita maanantai aamuna, olen niitä idiootteja jotka kävelee yksin hymyillen. Yleensä nämä onnellisuuden tunteet on tullut ihan yhtäkkiä ilman syytä tai siitä että joku tuntematon on ollut kohtelias tai sanonut jotain ystävällistä. Joskus se on johtunut siitä kun tajuan kuinka hienoja ihmisiä mulla on ympärilläni ja joskus se on johtunut siitä että lapset on ollut niin kilttejä. Olen kävellyt kotiin aika paljon yöaikaan täällä aina musiikki korvissa, musiikki on tullut tärkeeksi ihan eri tavalla kun ennen. Siksi mulla oli maailman loppu lähellä kun mun ipod varastettiin helmikuussa. Kolmen viikon päästä olin kumminkin yhtäkkiä 3 ipodin onnellinen omistaja ja sittemmin onnellisuus on vaan jatkunut.
En voi muuta sanoa kun että onneksi lähdin, en olisi sama ihminen jos olisin pysynyt suomessa. Olen niin paljon varmempi itsestäni ja tiedän että pärjään lähes missä tahansa. Olen oppinut tuntemaan itseni, tiedän heikot ja hyvät puoleni. Tiedän että en ole ihan paska ihminen koska ihmiset haluaa myös olla mun ympärillä, tulin tänne tuntematta ketään ja nyt mulla on laajempi kaveripiiri kun olisin voinut kuvitellakkaan. Ihmisiä jotka välittää musta. Vaikka olen edelleen aika lapsenmielinen niin olen kumminkin aikuistunut ja reipastunut paljon. Tiedän myös että en ole kieli ihmisiä, mulla on tarpeeksi ongelmia suomen, ruotsin ja englannin sujuvuudessa joten ranskaa en ole oppinut. Hoidan perustilanteet mutta se siitä. Se ei toisaalta harmita, en olettanut oppivani sitä koska olen puhunut ruotsia lasten kanssa. Tiedän että tulen itkunauramaan mun teksteille 10 vuoden päästä, melkeen hävettää mun kirjotustapa mutta kiva että sitä on kumminkin jaksettu lukea!
Nyt mua odottaa Suomi. En ole ollut suomessa joulun jälkeen. Olen samalla niin innoissani ja niin peloissani. En elä samaa elämää Vaasassa. Mulla ei ole myöskään töitä. En ole ollut työtön 6 vuoteen, olen tottunut siihen että saan palkan tilille jatkuvaan syöttöön ja nyt mulla on niin paljon suunnitelmia mutta niihin tarvitaan kyllä rahaa myös, työ on siis tarpeen. Täällä olen matkustellut hurjasti, olen käynyt Pariisissa, Nizzassa, Lontoossa, Glasgowissa ja Milanossa. Lisäksi olen käynyt Sveitsissä Zurichissä, Locarnossa, Genevessä, Fribourgissa jos mainitsen vain isoimmat. Olen ollut niin paljon menossa kokoajan, ei ole ollut ainuttakaan iltaa kun ei olisi ollut ohjelmaa, jos olen jäänyt kotiin niin se on ollut oma valintani. Täällä on festivaaleja kokoajan ja ohjelmaa löytyy laidasta laitaan. Toisaalta taas on mukavaa vaihtaa takaisin tästä Jazz maasta Rock maahan. Täällä on montreux jazz, cully jazz jne, nyt menen takaisin ruisrock, ankkarock ja provinssirock maahan. Onhan siinä pieni ero. Olen niin innoissani että saan pitkästä aikaa tavata perheeni ja ystäväni koti suomessa. Ne on ollut kaikki ihan huippuja kun olen ollut täällä. Paitsi ihmisikävä niin mulla on ollut ikävä mun huonetta, mun kaiuttimia, mun yo-mekkoa (ei sillä että sitä ihan heti olen käyttämässä mutta se on silmänilo), mun vaatteita jotka ovat suomessa, lohta, perunaa, hullu pulloa, karkkia ja niin edelleen.
Olen oppinut että aika juoksee. Se juoksee hullunlailla kun on hauskaa. Tämä on ollut elämäni parasta aikaa ja aijon tehdä kaikkeni että se jatkuu yhtä hyvänä. Lupaan tästä edes että en ikinä toivo että tulevaisuus olisi täällä nopeammin, se tulee tarpeeksi nopeasti toivomattakin. Mua melkein pelottaa huomata kuinka nopeasti vuosi on mennyt. Vaikka sattumalta päädyinkin näin outoon maahan kun Sveitsi, josta en tiennyt mitään enkä ollut suunnitellut käyväni, olen varma että en tule katumaan tätä vuotta ikinä. Milloin muuten olisin ikinä nähnyt tämän kauniin kauniin maan ja ollut samassa paikassa näin mahtavien ihmisten kanssa?
