Mun Sveitsi perhe

Yksinäisyys. Sitä en ole tuntenut kertaakaan täällä. Heti ensimmäisenä viikonloppuna tapasin Maggien ja Lauran josta on tullut minulle todella tärkeitä. Englantini oli naurettavan huonoa mutta sainpahan heti aloittaa harjottelun, ne otti mut avosylin vastaan ja tunsin heti että olen oikeassa paikassa oikeiden ihmisten kanssa. Meillä on ollut niin monta hienoa hetkeä Ensimmäinen perjantai Lausannen yössä on jotain mitä en ikinä tule unohtamaan.

Olen tutustunut niin moniin mahtaviin ihmisiin että mulla tulee melkeen kyyneleet silmiin kun mietin niitä. Mulla on ollut mun ruotsalaiset jotka ovat jengi täysin sekopäitä ja mahtavia ihmisiä, mun jenkkiperhe jossa on oikeesti vaan kaksi jenkkiä eli Austin Joe, Laura ja Jenna, mun tsekki-saksa-tanska jengi joita en ole nähnyt tarpeeksi muuton jälkeen, meillä on kumminkin ollut hienoja whitehorse iltoja, Nizzan reissua unohtamatta ! Uusia ihmisiä olen tavannut jatkuvalla syötöllä ja jokainen on jollain tavalla jättänyt jälkensä.

Mulla on ollut mun tukisuomalaiset Monica ja Jenna. Monica ja minä asuttiin jopa eri maassa, Monica ranskassa ja minä Sveitsissä, kumminkin nähtiin yksi tai kaksi viikonloppua kuukaudessa loka-helmikuussa. Käytiin Pariisissa ihanan Dianan kanssa. Vietettiin ihan hulluja Geneve öitä ja päivisin hienosteltiin fonduella ja Ladureellä. Meillä oli oikeasti niin mahtavia viikonloppuja jotka sisälsi kaikkea, leffailua, nukkumista, shoppailua, syömistä, koripallopeliä, päikkäreitä, juhlintaa, kaikkea ! Kun Monica lähti maaliskuun alussa kotiin mulla oli suuri koti-ikävä kriisi.

Jenna, olisin varmaan seonnut ilman Jennaa. Ollaan oltu Lausannessa molemmat yhtäpitkään mutta jostain syystä tutustuttiin vasta tammikuussa. Sen jälkeen ollaan oltu aika erottamattomat ja ollaan nähty lähes jokapäivä ellei useammin. Meillä on ollut ihan tajuttoman hauskaa, ollaan naurettu kippurassa, sveitsiläiset on inhonnut meitä ja meidän juttuja. Meillä ei oo paljoa rajaa siitä että mitä on sopivaa puhuttavaa julkisesti mutta onneksi täällä ei taida kovin moni ymmärtää. On myös ollut päiviä kun ollaan yhdessä istuttu ja surkuteltu elämäämme, kuinka halutaan suomeen ja kuinka mikään ei tuota iloa. Jaettu suru on kumminkin puolitettu surku kai. Ollaan oltu niin monella lenkillä ja voin sanoa että Jenna on mun paras syömäkaveri, meille maistuu aina ruoka. Nyt on ollut ihan oudot fiilikset kun ollaan tajuttu että tämä hauskuus loppuu pian. On ollut aika intensiiviset 6 kk ja nyt yhtäkkiä asutaankin 5 tuntia toisistamme. Onneksi tiedän että Monicaa ja Jennaa tulen näkemään vielä paljon, heti elokuussa käyn moikkaamassa molempia.

Voisin kirjoittaa kaikista ystävistäni miljoona sanaa eikä se riittäisi, vuoteni ei kumminkaan olisi ollut sitä mitä se on ollut ilman näitä rakkaita ihmisiä. Koska mulla ei ole omaa perhettä täällä mun kavereista on tullut mun perhe. Mulla tulee niitä niin ikävä. NIIN ikävä. Varsinkin mun jenkkiperheen kanssa ollaan surkuteltu viimenen viikko sitä että tämä on pian ohi, Jenna lähtee seitsämäs päivä, Austin kahdeksas ja minä yhdeksäs. Jäljelle jää Joe ja Laura, se on aika pieni perhe.

Nyt mun pitäisi olla done hypyn kanssa, pitäkää peukkuja että olen elossa !