Itku

Viimeiset päivät ovat olleet mahtavia, mahtavia ja surullisia. Olen itkenyt silmät päästäni kun olen joutunut sanomaan heippa. Kävelytin keskiviikko iltana Jennan kotiin ja huippuhetkiä on kieltämättä kun seistään maksullisten kadun reunalla (EN TIENNYT ETTÄ SELLASIA ON ?!) ja itketään niin että räkä valuu niin auto tööttäs ja yritti vinkata meidät sisään. Siellä olisi kyllä ollut valinnanvaraa mutta näköjään itkeminenkin on ok.

Eilen vietettiin viimeinen ilta Montbenonissa Lauran, Joen ja Austinin kanssa, Austin otti junan Zurichistä tullakseen sanomaan heippa viimeisen kerran, hän lensi kotiin texasiin tänään. Kymmenen jälkeen mentiin Etoile Blancheen missä oli Nergsin synttärit ja kaikki ruotsalaiset. Tapasin maailman mahtavimman pariskunnan jotka myös ystävällisesti heitti mut kotiin kun ulkona alkoi sataa niin että näytti siltä että maailmanloppu on lähellä. Miten täällä onkaan niin ihania ihmisiä. Ihan randomit on maailman mukavimpia.

Tänään oli viimeinen työpäivä, mentiin morgesiin ja pistin auton parkkihalliin. Viimeinen kerta. Syötiin mcdonaldsissa tämän päivän kunniaksi. Kun oli aika lähteä kotiin niin ei mennyt kaikki niinkun pitää. TAAS se hemmetin kone ei ottanut sitä lippua vastaan. Eli en saanut maksettua enkä siten myöskään ulos. Mentiin kaikki koneet läpi mutta mikään ei hyväksyny mun lappua. Mentiin kysymään apua, nainen tiskin takana sanoo et pitää mennä takasin koneelle ja painaa mustaa nappia niin sieltä tulee apua, hän ei voi auttaa koska ei puhu englantia. No, mentiin takasin alas, painoin nappia ja sieltä kuuluu rahinan seasta ranskaa, ei tietenkään ymmärretty toisiamme eikä mitään tapahdu, kukaan ei tule auttamaan. Ei muuta kun takaisin ylös kysymään, nainen tiskin takana oli ihan hermostunut, kutsu toisen joka puhui vähän englantia. Hän tuli kattomaan mun kanssa siihen masinan luo mutta eihän se tietty toiminu. Nyt mustaa nappia painamalla ei tapahtunut yhtään mitään, mennään takaisin ylös. Uusi nainen yrittää soittaa miehelle joka tulisi auttamaan. Ei vastausta. Englantia puhuva menee tauolle. Ei edelleenkään vastausta. 50 minuuttia myöhemmin ollaan vihdoinkin ulkona, sama mies tuli auttamaan kun viime kerralla, hieman noloa koska viimeks se toimi kun se pisti sen siihen masinaan, tällä kertaa se ei ees yrittänyt vaan tuli heti avaamaan portin. Herranjumala sentään. Ei ikinä enään. Lapset oli NIIN reippaita ja odotti kiltisti kun oltiin loukussa 50 minuuttia parkkihallissa, itselläni ei ollut paljoa kärsivällisyyttä jäljellä.

Päivä oli lyhyempi ja jo kolmelta olin matkalla takaisin keskustaan. Tiedän että näen lapset vielä huomenna aamulla mutta kun Nils tuli halaamaan niin kyyneleet nousi silmiin, kun lähdin alkoi hysteerinen itku. Itkin 2 tuntia, jouduin sitäpaitsi liikkumaan julkisesti keskustassa kun oli asioita hoidettavana ja ei ollut aikaa odottaa että itku menee ohi. Mulla tulee niin ikävä molempia ! En uskonut että ne voisi tehdä näin syvän vaikutuksen muhun.



Nyt on kumminkin kaikki viittä vaille valmista, pakkaus on katsottu. Nyt mennään vielä ravintolaan perheen kanssa, sitten uskon että uni maistuu, olen kuolemaisillani unenpuutteeseen. Tai vaihtoehtoisesti valvon koko yön. Huomenna 11.17 otan junan kohti Geneveä ja Vaasaan laskeudun 20.50. Kyllä se on niin että täältä lähteminen on rankempaa kun tänne tuleminen, mikään ei tule ikinä olemaan samalla tavalla kun se on ollut nyt.  Vaikka palaisinkin Sveitsiin niin mun ystävät on hajautunut ympäri maailmaa.